Miksi äiti oli juuri silloin, kun olisin tarvinnut eniten tukea, niin masentunut itsekin ettei edes tajunnut? Miksi isä ei ikinä ollut paikalla, kun tarvittiin? Miksi sisko oli niin oman syömishäiriönsä ja perfektionisminsa pauloissa, ettei muistanut minua kuin toisinaan kun olin häiriöksi? Jos olisi ollut toisin, olisinko minä nyt normaalimpi, onnellisempi, vähemmän ahdistunut?
Olen aina yrittänyt vältellä tuonkaltaisia jossitteluja, koska en halua ajatella että noilla asioilla on vaikutusta. Että olen sairas ympäristön takia...otan mieluummin syyn omille niskoilleni, en ala syyttämään vanhempien eroa tai koulukiusaamista. Itse ryhdyin tottelemattomaksi, lopetin syömisen, aloin juoda ja varastella. En ollut kaunis kulissi kuten sisko.
Nyt haluaisin purkaa ahdistusta shoppailemalla H&M nettikaupasta, vaikka edellisetkin on vielä osittain maksamatta. Opiskelemalla hullun lailla, vaikka paikan päälle en haluaisi mennä. Olemalla hieman parempi kauniiss vaatteissa ja tehtävät ajoissa, muita paremmin tehtyinä. Mutta rahaa en saisi niihin vaatteisiin käyttää. Miksei tämä täydellisyydentavoittelu voisi ulottua myös siivoamiseen?
Kerrankin voin valehtelematta sanoa, että kissa raapi naarmuja käsivarteen. Se on niin hassu, kun se potkii ja puree kun massua kutittaa.
Jos ostaisin uudet housut, lopettaisinko kokoni murehtimisen? Yritän psyykata itseäni suhtautumaan omaan vartalooni normaalisti olemalla kotona alusvaatteilla. Onnistuu niin kauan kunnes alkaa palelemaan, mutta auttaa. Nyt voin sanoa että olen ihan oikeasti ottanut askeleita paranemiseen, paljon.
Hävettää, kun mies tekee töitä ja minä en. Se kävi jo aamulla töissä ja nyt lähti toiseen duuniin. Ja minä en edes saa siivottua. Se voisi puhua mut sinne aamuduuniinsa, mut en tiedä jaksanko sitä. Haluaisin.
Olen ollut jo...2 viikkoa juomatta (luulisin...joo, aika tasan). Ei tee mielikään onneksi.
Kiitos kommenteista, ja anteeksi Lady etten sua monesti jaksa kommentoida, luen kuiteski aina.