Olen täällä

Mun bloginpitäminen on ollut jo tosi pitkään tosi satunnaista. välillä päivittäistä, ja sitten näitä valtavan pitkiä taukoja.

En haluaisi kirjoittaa, että kaikki on kuin ennenkin. Mutta mikään ei ole muuttunut. Tai valehtelen, jos sanon ettei mikään, mutta noin suurimmaksi osaksi. Painan edelleen enemmän kuin haluaisin. En ole edelleenkään edennyt toipumisessa masennuksesta, tosin aloitan tammikuussa uuden lääkityksen. Tällä hetkellä syön liikaa nykyisiä lääkkeitä, jotta ahdistus pysyy kurissa. Opiskelu sujuu joten kuten, osa kursseista on ok arvosanoilla läpi, toisaalta taas osa kokonaan suorittamatta. Nukahtamislääkkeet eivät auta nukkumaan. Parisuhde on hyvässä kunnossa, kolmivuotispäivä häämöttää :) Ja muutto on pian edessä, olemme siis pakanneet ja siivonneet. Joulu oli ihan ok, ei mitään mullistavaa...fiilistä ei oikein löytynyt, mutta tuleehan tuo taas ensi vuonna.

Olen taistellut koko syksyn tällaista kierrettä: en-halua-laihduttaa/paastoan/ahmin/yritän-olla-normaali. Tuloksena on hitaasti ylöspäin hivuttautunut paino (lukemasta ei ole tietoa, koska vaaka hajosi) ja päättäväisyys että minähän vielä laihdun! En yritä mitään kamalaa nälkäkuuria, vaan hitaasti etten päätyisi ahmimaan. Tosin juuri nyt nälkä tuntuu hyvältä.

Voima

Kävin eilen psykiatrilla, se oli niin vapauttava ja voimauttava käynti! Aluksi tietenkin keskustelu meni tavallisia lapsuuden trauma-uria, mutta (johtuen osittain siitä, että olen itse pohtinut näitä ongelmiani aika paljon) löydettiin myös syitä ahdistukselle ja pakko-oireille. Yleensäkin se, että joku sanoi käytökseni olevan pakko-oireista, pudotti painon harteilta. Nyt minä oikeasti tiedän mikä on hätänä ja osaan yrittää taistella kohti luonnollista olotilaani. Vuosiin en ole ollut oma itseni kokonaan, juurikin nuo pakko-oireet ovat kahlinneet minua, muuttaneet jopa mielipiteitäni ja tapojani ajatella. Nyt on korkea aika kapinoida sitä vastaan, ajaa häiriöt pois minusta. Eli psykiatri oli todellakin asiansa osaava ja mukava ihminen. Lääkitys nostettiin takaisin 20mg:hen, mutta en ole vielä voinut nostaa kun ei ole varaa ostaa vielä lääkkeitä.

Minun ei tarvitse olla täydellinen.

Ja tuo kuvaus mun täytyy muuttaa, kunhan jaksan siihen miettiä jotain mukavaa. Tuo ei pidä enää paikkaansa.

Ei mitään uutta

Relaksantit on siitä kivoja, että saa heti unen. Mutta sitten kun vaikutus lakkaa, herää yhtäkkiä eikä enää saa unta. No, sain kuitenkin nukuttua...5 ja puoli tuntia.

Olen turvoksissa. Inhottavaa. Kun tietää, etten minä oikeasti näin paksu ole, mutta kaikki vaan kertyy tuohon palloksi mahaan. Yritän karkottaa sitä kesällä itse kerätyllä yrtiteellä, jonka pitäisi olla tehokkaampaa kuin tavallisen teen.

Vitunmoisen ahdistuksen jälkeen sain kuin sainkin pakerrettua yhden tehtävän palautuskuntoon. Huoh. Kouluunmeno on perseestä, lähinnä sen vuoksi että ei huvita pyöräillä. Se ei vaan sovi mulle, kylmä ilma ja liikunta..henkeä ahdistaa ja tuntuu että saa sydänkohtauksen. Loman jälkeen aion suoda itselleni bussikortin.

Ahkera!

Näin sairasta unta ja heräsin yhdeksän aikoihin. meinasin palata sänkyyn, mut en sitten kuitenkaan. Tein illalla listaa mitä pitää tehdä. Sain jo epiloitua itseäni sieltä sun täältä (sääriä kutittaa, argh!) niin olen hieman ihmismäisempi ilmestys. Kastelin kukat ja ruokin kissaeläimet. Siivoilin ja laitoin tiskikoneen pyörimään. Söin jogurttia soijarouheella...en osaa nykyään syödä pelkkää jogurttia. Kokeilin sitten tuota vaaleaa soijaa, ihan jees, mukavan rapeaa. Ei maistu miltään. Paino on 54.1kg. On se reilun puoli kiloa laskenut alle viikossa. Jos sinne viitenkahteen pääsisi. Edes. Yritän nyt ainakin muutamaa asiaa tehdä terveyden (ja laihtumisen) eteen: juon enemmän vettä. Jos jotain hyvää on pakko saada, valikoin jotain ei-niin-kaloripitoista. Yritän vähentää alkoholia. Syön enemmän kasviksia ja vähemmän lihaa. Nykyään muuten hävettää ostaa lihaa, yleensä en yksin kaupassa käydessä sitä osta. Eilen otin kuitenkin 2 pakettia jauhelihaa kun oli niin halvalla (mies tykkää toisinaan olla lihansyöjä), ja tuntui että kaikki kattoo. Mä en haluais alkaa ahdistua kauppareissuista mutta huonolta näyttää. *Ja mä vittu typotan koko ajan, joka lauseesta melkein pitää korjailla vääriä kirjaimia.*

Pitää vielä siivota vessa, viedä roskia ja kirjoittaa esseetä. Ja käydä kaupassa ostamassa sitä fuking leipää, kun mies tulee tänään ja tahtoo sitä, ja söin sitten eilen ite niitä mitä oli jäljellä.

comfort eating

Satoi vettä. Pyöräilin useita kilometrejä tanssitunnille päästäkseni. Tanssitunti oli peruttu. *vitunääliötmikseisiitäoltuilmoitettuniinkuinpitäis* Vedin syvään henkeä. Menin kauppaan, ostin tyhjyyttään ammottaviin kaappeihin täytettä (kävelin leipähyllyn ohi ja harhailin tutkimassa vanukkaiden kaloreita. Kysyin kevytculinessea muttei ollut, hävetti kun en ottanut sitten mitään sen tilalle). Takaraivossa on koko ajan ahdistus möykkynä joka ei ihan onnistu valtaamaan ajatuksia. Pelkään, että jokin saa minut napsahtamaan...en uskalla laittaa antennijohtoa telkkariin (uusi!), koska jos viritintä pitää jotenkin säätää, en ehkä osaa. Ja saatan kilahtaa. Pelkään myös, että jos syön liikaa, oksennan. Söin pienen rahkapurkin (nam), ostin soijasuklaajuomaa (en suklaata! hyvä minä, tuossa on 70kcal/dl) ja melkein tekee mieli ottaa ruisleipää juustolla mutten tiedä...leipää on vain pari palaa, enkä onneksi ostanut vaaleaa leipää, sitä on niin helppo ahmia. Pelkään leipää nykyään: koulussa voin ottaa, koska siellä ei voi hakea lisää tai muuten menettää kontrollia. Kotona taas leipä on mässyruokaa.

Kävin pyöräillessä kotiin kaikki ne, joille voisin soittaa, läpi. Tulos: en soita kenellekään. Yllättävää, tulos on aina sama. En halua osoittaa heikkoutta toisten edessä. Miehelle voi onneksi aina soittaa.

Toisaalta, jos nyt herkuttelisin ihan hyvällä omallatunnolla? Kohtuudella, sallisin itselleni vähän niin ei mene överiksi?

Nälkä tekee kaikesta niin paljon vaikeampaa.


---
lisäilin blogeja listaani. olen niin laiska, että yleensä menen Lady McHelinin blogin kautta niihin joita luen. Nyt on ainakin muutama lisätty.

mies soitti, ja lupasi auttaa telkkarin asennuksessa puhelimitse. taisin tajuta, ja käski vielä soittaa uudelleen jos tulee hätä.

en ole vielä syönyt mitään lisää (mennyt jo puoli tuntia).

Deeply disturbed

Vituttaa tyypit, jotka väittää vastaan vaikka mä tiedän paremmin. Come on, ei kieliopista voi väitellä! Onneksi muutkin tukivat mun tietoani. argh. En välitä brassailla, mut olen nyt kuitenkin suorittanut lukion hyvin arvosanoin, niin kai mä jotain tiedän. Välillä saa brassailla, jos joku ei usko.

Pari päivää olen syönyt ihan ok, tarkoittaen että ilman ylimääräistä herkuttelua ja vain normaalia ruokaa. Tänään en ole edes ollut turvoksissa, kun olen ottanut terveellisysaspektin huomioon (ja hyväksynyt, etten voi juoda piimää, se tekee mahan ilmapalloksi ja kipeäksi). Paino on laskenut parisataa grammaa. Hätäännyin, kun tajusin että mun paino on oikeasti noussut aika paljon. Että joka päivä ei voi vetää sipsiä ja pähkinää ja karkkia vaikka niitä joku muu tarjoaiskin.

Osaisinpa vielä ottaa liikunnan osaksi päivärytmiä, siis siten että se olisi kivaa. Pääsen kyllä tästä lähin kerran viikossa ilmaiseksi kuntosalille kuntoutusprojektin ansiosta, ja tanssi on kans kerran viikossa. Kuntosalin ajattelin ottaa ohjelmaan syysloman jälkeen. Ja pyöräilenhän mä, mut se on niin tuskaa...kylmäkuumahiki inhottaa mennä kouluun. Mut sinne lomaan saakka aion sinnitellä ilman bussikorttia. Säästyy rahaakin. Jännittää nyt kyllä se tanssi, kun olin viime viikon pois niin olenko kauheasti jäljessä. Mut voin kyllä harjoitella kotona.

Koulu ei aiheuta kamalasti stressiä (juuri nyt) vaikka tehtäviä on jonossa...pari isoa esseetä jne. Tiedän kuitenkin mitä pitää tehdä, ja se rauhoittaa. Tänä aamuna lähteminen oli helppoa, mut eilen piti itkun kanssa taas pakottautua. Ehkä tämä helpottuu, ehkä...mä en tajua miksi se on niin vaikeaa.

---

Olen sairastanut, on-off kuumetta, enkä ole...keskiviikon jälkeen juuri liikkunut, ainakaan luennoille. Huomenna olis kuntoutusprojektin eka yhteistapaaminen. Apua.

Nykyään en jaksa enää käydä suihkussa tarpeeksi usein, pestä hampaita, harjata hiuksia...syödä jaksan. Oli tarkoitus pysyä samassa painossa, ei lihoa. Nyt yritän syödä oikeasti järkevästi, enkä koko ajan herkkuja (uunissa on mustikkapiirakka, jonka ohje on terveyskirjasta, ja söin sitä taikinaa paljon) Mut se on kuitennii suurimmaksi osaksi mustikoita.

Oon tässä viime päivinä itkeskellyt pienistäkin, johtuneeko sitten (juuri päättyneistä) menkoista. Toivotaan. Mun kaveri tekee abortin :( Olen aika pettynyt, vaikka ymmärrän kyllä ratkaisun, tilanne on vaikea...mut ehdin jo ilostua. Luulin et se pitää sen.

Take me out

Miksi äiti oli juuri silloin, kun olisin tarvinnut eniten tukea, niin masentunut itsekin ettei edes tajunnut? Miksi isä ei ikinä ollut paikalla, kun tarvittiin? Miksi sisko oli niin oman syömishäiriönsä ja perfektionisminsa pauloissa, ettei muistanut minua kuin toisinaan kun olin häiriöksi? Jos olisi ollut toisin, olisinko minä nyt normaalimpi, onnellisempi, vähemmän ahdistunut?

Olen aina yrittänyt vältellä tuonkaltaisia jossitteluja, koska en halua ajatella että noilla asioilla on vaikutusta. Että olen sairas ympäristön takia...otan mieluummin syyn omille niskoilleni, en ala syyttämään vanhempien eroa tai koulukiusaamista. Itse ryhdyin tottelemattomaksi, lopetin syömisen, aloin juoda ja varastella. En ollut kaunis kulissi kuten sisko.

Nyt haluaisin purkaa ahdistusta shoppailemalla H&M nettikaupasta, vaikka edellisetkin on vielä osittain maksamatta. Opiskelemalla hullun lailla, vaikka paikan päälle en haluaisi mennä. Olemalla hieman parempi kauniiss vaatteissa ja tehtävät ajoissa, muita paremmin tehtyinä. Mutta rahaa en saisi niihin vaatteisiin käyttää. Miksei tämä täydellisyydentavoittelu voisi ulottua myös siivoamiseen?

Kerrankin voin valehtelematta sanoa, että kissa raapi naarmuja käsivarteen. Se on niin hassu, kun se potkii ja puree kun massua kutittaa.

Jos ostaisin uudet housut, lopettaisinko kokoni murehtimisen? Yritän psyykata itseäni suhtautumaan omaan vartalooni normaalisti olemalla kotona alusvaatteilla. Onnistuu niin kauan kunnes alkaa palelemaan, mutta auttaa. Nyt voin sanoa että olen ihan oikeasti ottanut askeleita paranemiseen, paljon.

Hävettää, kun mies tekee töitä ja minä en. Se kävi jo aamulla töissä ja nyt lähti toiseen duuniin. Ja minä en edes saa siivottua. Se voisi puhua mut sinne aamuduuniinsa, mut en tiedä jaksanko sitä. Haluaisin.

Olen ollut jo...2 viikkoa juomatta (luulisin...joo, aika tasan). Ei tee mielikään onneksi.

Kiitos kommenteista, ja anteeksi Lady etten sua monesti jaksa kommentoida, luen kuiteski aina.

gettin' there

Sairaana, sydän hakkaa ja pahimmat rytmihäiriöt ikinä, säikähdin ihan tosissaan, rintaan koski...kurkku ei ole enää kovin kipeä, joten mietin jaksaisinko tanssiin tänään. Omatunto ei anna tuhlata rahaa bussiin, mut pyöräily ei kyllä olis viisasta.

Mä olen kuulemma laihempi kuin bb-lotta, vaikka en sitä itse näe. Mut sit olen ihan ok. Mä en enää halua olla tikku, mutta kun en näe, että jos laihdutan, menen rumemmaksi. Tänään aamulla oli ihan ok olo, masu ei enää pömpötä ja punnitsin: 54kg. Normaali. Hyvä. Kelpaa. Minä. Mun ei tarvii laihtua. Eikä laihduttaa, kiusata itseäni epätoivoisilla yrityksillä olla jotain luonnon vastaista.

Standing in the way of control

Eipä ole taas tullut kirjoiteltua, ei ole ollut aikaa, siis yksinäistä aikaa kotona. Koulussa en ole jaksanut käydä tällä viikolla yhtenä päivänä, aamuahdistukset taas iskee päälle. Oon miettiny tuota lääkityksen laskua, et olikohan se ihan viisasta. Mut lääkäri käski! Eilen illalla oli jotain oireita, siis sekava olo ja raajoissa pakkoliikkeitä. Ehkä se nyt vasta vaikuttaa et on laskenu sitä annosta, onkohan se mahdollista? Muutenkin oon kyllä ollut aika sekava tän viikon. Väsymys ei ole enää ihan yhtä paha.

Mun tanssi alkoi vihdoin ja viimein, oon odottanut sitä kuin kuuta nousevaa :) Oli tosi ihana eka kerta, toivottavasti seuraavatkin on yhtä kivoja.Ei ainakaan edennyt liian nopeeta, opin kaiken mitä harjoiteltiin. Tuntuu et toi tanssi voi auttaa hyväksymään itsensä.

Netti taas pätkii, argh...onneksi ei menny tää jo kirjotettu teksti, en olis jaksanu kirjoittaa uudelleen.

Kroppa ahdistaa edelleen ihan yhtä hienosti, mut oon kuitenkin syönyt laskematta. Vaa'allakin oon käynyt, vaikka piti käydä vaan kerran viikossa, mut pakko...oon siis syönyt ihan hirveästi, ulkona käyty ja herkkuja. Mut oon pysynyt päätöksessä taistella sh:ta vastaan. Kunhan se kuntoutusprojekti alkaa kunnolla, pääsen puhumaan tästä ja saan ehkä apuakin.

Anteeksi tämä erittäin sekava tyyli, mut ei nyt irtoa yhtään parempaa.

Wonderwall

Olen päättänyt taistella tätä kehonkuva-ahdistustani vastaan. For real. En väitä, että se olisi helppoa tai edes ikinä onnistuisi, mutta yritän. Painan 53,3kg. Olen inhottavan keskiverto, normaalipainoinen. Minä niin haluaisin tulla toimeen itseni kanssa.

Minussa on ongelma

vaikka olisin kuinka reipas ja tehokas ja täydellinen, vaikka saisin päivittäin kehuja ulkonäöstäni, vaatteistani, aktiivisuudestani, sosiaalisuudestani, silti pääni sisällä olen pelkkä nolla. Mikään ei riitä, en uskalla arvostaa itseäni saati sitten pitää itsestäni. Miksi? Siinäpä vasta pulma. (taas lainaan shakespearea, enkä edes voi siitäkään olla iloinen, että olen niin lukenut, että voin tehdä sen.)

Vituttaa!! Vois vaikka riipasta kännit tai jotain. Vaikka piti olla juomatta tämä kuu, mut ehkä sit myöhemmin.

Kuntoutusprojektin eka kerta oli, toivottavasti vertaistuki ja muut toiminnat alkaa pian. Enemmän tekemistä, vähemmän aikaa ajatella. Erään portfolion teko siirtyykin ehkä pitkälle myöhemmäksi, ja olen ainoa ryhmästä joka on pettynyt. Teen nykyään koulutehtävät hyvin ja ajoissa, toisin kuin keväällä. Osallistun kaikkeen ja olen kiireinen, kalenteri ja pää on täynnä muistettavaa, kohta alan listaamaan töitä jotia itselleni asetan.

Näittekö Glamour-lehden kuvan normalipainoisesta mallista? Miksei laihat mallit ikinä hymyile? Miksi minä en voi hymyillä silloin, kun en istu selkä suorana ja maha pömpöttää? Miksi minä en saa olla pehmeä niinkuin naisen kuuluu olla? Miksi ahdistun jopa siitä, että tissit ovat kasvaneet niin, että ne pomppivat koulun peileissä kun kävelen? Miksi minä en halua haluta, miksi minun pitää olla kylmä ja kova? Hillitty ja hallittu, täydellinen, kun epätäydellinen olisi niin paljon viehättävämpää?

Yötön yö

En nukkunut lainkaan tänä yönä. Mies lähti töihin ennen viittä, nousin ylös sen jälkeen (olisi käskenyt takaisin sänkyyn, jos olisin noussut aikaisemmin). Kun ei vaan saa unta. Paino junnaa samassa jo ties kuinka monetta päivää/viikkoa. Toissailtana en jaksanutkaan jumpata, eilen sitten jaksoin. Miehen piti mennä aikaisin nukkumaan, mutta halusi myös minua...joten rakastelun jälkeen nousin vielä ylös ja jumppasin. Toisaalta olen ylpeä itsekuristani, toisaalta pidän itseäni sekopäänä.

Kaikki tuntuu menevän paremmin nykyään. En stressaannu kouluasioista niin paljon, saan niitä tehtyä ajoissa, haluan mennä kouluun. Vielä kun saisi itsensä siivoamaan enemmän. Ja pitämään pyöräilystä, sitä kun on pakko tehdä. Eilen tosin kävelin kouluun, koska pyörä oli jäänyt viikonlopuksi sinne pihalle, ja olin taas aika ylpeä itsestäni. Ja laihtuisi edes vähän. Ehkä uskallan paljastaa painoni...tai en, odotan että se laskee. Jos se huomenna jo olisi tuon rajan ali, mistä se ei tunnu liikkuvan. Käsivarteni näyttävät paksuilta, samoin reidet ja pohkeet. Mutta jos pidän tämän itsekurin, ehkä ehkä...syön kuitenkin kohtuullisen paljon, joten kovin nopeaa laihtumista ei ole luvassa. Mutta peppu on kiinteytynyt, huomaan sen itsekin, samoin mies. Kävely ja muu treeni on tehnyt tehtävänsä. Sata lantionnostoa aina jumpatessa.

Kello on jo kuusi, ja alan tekemään jotakin hyödyllistä, vaikka siivoamaan, ennen kun pitää lähteä innokkaasti opiskelemaan.

viikonlopun kuulumisia

En sitten mennyt kouluun tänään, ei vaan jaksanut. Nukuin kahteentoista, tosin heräilin aina vähäksi aikaa välillä. Viikonlopun olin äidin luona, ja syömiset meni paremmin kuin siellä yleensä...tosin oksensin kahtena päivänä. Yli puolen vuoden tauko, ja taas...itse asiassa kouluun meno jäi myös sen takia, kun pelkäsin ruokailua. Olisi ollut tosi hyvää mutta kaloripitoista ruokaa, ja suunnittelin jo eilen illalla oksentavani. Jumpata pitäisi kohta, tänään en ole syönyt muuta ylimääräistä kuin 2 keksiä ja 2 palaa suklaata.

Värjäsin hiukset punaiseksi. Tai punertavat ne olikin jo, muttan nyt ihan kunnolla punaiset. Jee, kannatti panostaa melkeen kakskymppiä väreihin. Ja ostin uusia vaatteita kirpparilta. hameen, sopivat housut (en mahdu vanhoihin kunnolla) ja paidan. Ja varasin myös oman pöydän ja vein omia ja äidin tavaroita myyntiin. Saan kuulemma pitää kaikki rahat, mutta taidan ostaa jotain kivaa äitille, ei se rahaa minulta ota. Saa edes vähän jotain, kun lääkkeisiinkin menee niin paljon rahaa...mutta mutta, sain lääkärissä hyviä uutisia: voin hieman vähentää lääkitystä! Tosin vain 20mg -> 15mg, mutta on sekin jotain. Ja lisäksi minut hyväksyttiin kuntoutusprojektiin. Siihen kuuluu psykologi- ja psykiatriaikoja, ryhmätapaamisia ja toimintapäiviä. Tällä viikolla on alkukartoitus.

Huomenna lääkäriin

Jänskättää. Uusi lekuri, kun se entinen on vaihtanut kesän aikana työpaikkaa. No, eipä se mistään mitään käsittänytkään. Tänään tein jotain järkevää: kävin opolla, ja siivosin hopsiani kevyemmäksi. Oli siis lääkärintodistus siitä, että olen vähän kipeä ja pitäis helpottaa mun elämää, kun ilman paperia en olisi kyllä mennyt. Nyt yritän vaan takoa päähäni, etten ole luuseri, olen vain sairas.

Syömättä jääneen aamupalan korvasin koulun jälkeen liian monella näkkärillä. Kun osaisi olla normaali, mutta ei osaa. Jospa siitäkin valittaisi huomenna?

Aloitan nyt ihan urakalla tätä bloginpitoa, jo toinen postaus tänään. Toi kuva on ihana, varmaan mun eka ikinä thinspokuva, löysin sen just uudelleen netin syövereistä. Sain jumpattua ihan ok. Kävin kävelyllä pari kilometriä ensin, ja sit tein perusjumppani (mulla on 2 ja 6 kg:n käsipainot, stepperi ja jumppapallo + vatsalihas"rulla"). Tuli heti parempi olo, vaikka matkaa vielä on...

Back to black

Minä täällä taas. Itkeä vai nauraa? Tällä hetkellä enemmän itkettää. Ehkä pitäisi vaan ymmärtää, ettei musta tule ikinä erilaista. Jotain muuttuu, mutta suurin osa pysyy samana. Lopetanko ikinä kokonaan viiltelyä, lääkkeiden väärinkäyttöä, syömisen kanssa vammaamista, paraneeko masennus ikinä? Vaikea uskoa. hetken luulen että olen menossa parempaan, sitten - katson itseäni. Olen lihonut. Ja kaikki alkaa alusta. Koska oman kehonsa vihaaminen tuo kaikki nuo ongelmat mukanaan. Olen tällainen omien tekojeni seurauksena, joten samalla kun vihaan fyysistä minääni, vihaan myös henkistä. Olen täsmälleen samassa pisteessä kuin vuosi sitten, painoa myöten - se on sama. Kaikki kärsimys hukkaan. ehkä tänä talvena pystyn parempaan, ehkä voin katkaista tämän kierteen. Lääkityksellä ei ole mitään vaikutusta enää.